"Voiherranjumalavoiherranjumala", mantrasin ääneni noustessa oktaavin jokaisen tavun kohdalla. Seisoin mökkini olohuoneen ovella ja peräännyin hitaasti askel kerrallaan kohti avonaista ulko-ovea, joka oli ollut sepposen selällään, kun olin palannut aamutallin parista takaisin mökkiin. Syy paniikkiini sihisi keskellä olohuonetta. Kalkkarokäärme. Ja ihan helvetin iso sellainen. Peruutin ovesta pihalle ja laitoin sen kiinni. Nyt pitäisi hakea apuvoimia.
Juoksin niin lujaa kuin kintuistani pääsin Bradleyn talolle ja ryntäsin eteisen kautta keittiöön, jossa Bradley keitteli aamukahvia hyräillen. Cookie haukahti säikähtäneenä vauhdikasta sisääntuloani. "Palaako tallissa?" Bradley vitsaili nähdessään hurjistuneen ilmeeni. "Ei! Vaan mun olohuoneessa on kalkkarokäärme!" huudahdin totisena ja katsoin vaativasti Bradleyn sinisiin silmiin. "Miten se sinne on päässyt", Bradley katsoi minuun hölmistyneenä. "No mistä nyt taloon tullaan sisään, ovesta varmaan", pihisin jo ärsyyntyneenä. Siellä se ällötys luikerteli minun olohuoneessani ja mies ei pitänyt mitään kiirettä, vaikka selkeästi näki ahdinkoni. "Tjaa, kai sitä pitää pelastaa neito pulasta", cowboy venytteli noustessaan ylös ja kaivoi eteisen kaapista haavin näköisen vempeleen. Ilmeisesti kalkkarokäärmeiden metsästys oli täälläpäin maailmaa ihan arkipäivää. Bradley lampsi rohkeasti sisään olohuoneeseen ja havaitsi mokoman otuksen sohvan edustalla. Minä tiirailin menoa terassilta ikkunan kautta, sillä sisälle en uskaltanut astua. Kalkkarokäärmeet olivat paitsi iljettävän näköisiä, myös oikeasti vaarallisia myrkkyhampaineen. Mitä jos se olisi lymynnyt jossain piirongin alla ja olisin tyynen rauhallisesti mennyt nukkumaan ja se olisi yöllä luikerrellut tyynylleni. Ajatus puistatti ja värisin inhosta. Onneksi pelastava ritari asteli ulos mökistä käärme haavin pussissa kiemurrellen. "Lähdetään viemään autolla se tonne muutaman kilometrin päähän, niin ei ainakaan tuu heti takaisin", Bradley huikkasi ja minä lukitsin mökin oven kipittäen Bradleyn perässä miehen autolle. Bradley ajoi pölyävää hiekkatietä ja radiossa soi 60-luvun countryhitti. Vilkuilin vähän väliä takapenkillä olevaa käärmepussukkaa epäluuloisesti olkani yli. "Ei se sieltä pois pääse", Bradley naurahti ja jatkoi: "kannattaa kyllä jatkossa sulkea ovi, kun lähtee mökistä. Tämän nyt sain nopeasti napattua kiinni, mutta skorpioni tai myrkkyhämähäkki olisi voinut olla vaikeampi juttu." "Joo, se oli vahinko... En ymmärrä miten se ovi oli jäänyt auki", mumisin posket punaisena. Hävetti koko juttu. Mielestäni olin sulkenut oven huolellisesti, mutta lukko ei varmaankaan ollut loksahtanut paikoilleen ja tuuli oli avannut oven myöhemmin sepposen selälleen. Jäin kuitenkin miettimään Bradleyn sanoja skorpioneista tai hämähäkeistä. Mitä jos sellainen lymysi jossain sohvatyynyn takana odottaen oivallista hetkeä päästää minut päiviltä. Miten ikinä uskaltaisin mennä takaisin mökkiin. Bradley parkkeerasi kitukasvuisen preeriaheinän peittämälle aukealle ja nousi autosta. Seurasin katseellani, kun mies vei haavin kivirykelmän luokse ja vapautti käärmeen heinikkoon. Näin vain vilahduksen kalkkarokäärmeen pyrstöstä, kun se katosi kivien suojaan. Ihailin miehen varmoja otteita ja rauhallista asennetta. En ollut vielä näinä viikkoina nähnyt kertaakaan Bradleyta menettämässä hermojaan. Hävetti entisestään äskeinen ylireagointi arizonalaisille tuikitavalliseen asiaan. Kaupunkilaisuus minussa näkyi (ja kuului) varmasti pitkälle, vaikka toivoin sulautuvani ranchin henkilökuntaan taustastani huolimatta. ---- Poikkesimme paluumatkalla Goldminen huoltoasemalla, jonne olin ensi kertaa ranchille saapuessani pysähtynyt. Bradley jäi bensatankeille tankkaamaan autoaan ja minä kävelin sisälle viileään kahvioon. Sama lettipäinen nuori nainen oli kassalla ja tervehti minua tuttavallisesti. Arizonalaiseen ystävälliseen tapaan Jeanie kyseli kohteliaasti olinko kotiutunut Newa Road Ranchille. Kerroin viimeisimmästä käärme-episodista ja naureskellen totesin tottumisen näin vaaralliseen luontoon olevan vielä työn alla. "Ai kamala", Jeanie päivitteli. "Ihan oikeasti kyllä kannattaa olla varuillaan. Meidän naapuri Bill kuoli, kun kalkkarokäärme puri sitä. Se kyllä yritti tunkea sitä cokispulloon, mutta kuitenkin", Jeanie kertoi vakavana ja puhalsi suuren purkkapallon jauhamastaan Hubba Bubasta. "Joo, mutta Bill keräilikin vaarallisia käärmeitä ja teki niille kaikenlaisia tihutöitä", huoltoaseman ovista sisään astellut Bradley totesi närkästyneenä. "Sanon kyllä, että se mies oli kohtalonsa ansainnut. Niin moni eläin sai kärsiä sen ukon käsissä. Inhottavia elukoita ne käärmeet on, mutta eläviä olentoja kuitenkin. Ne kuuluvat luontoon", mies kurtisi kulmiaan tyytymättömänä ja maksoi kassalle tankkaamansa bensan. Jeanie pyöritteli minulle silmiään Bradleyn selän takana, mutta ymmärsin miehen pointin. Sitä paitsi käärmeet yleensä pysyttelivät hyvän matkan päässä ihmisistä. ---- "Hei kiitos nyt, kun pelastit urbaanin neidon hädästä. Näyttää siltä, että mulla on vielä aika paljon opittavaa täällä elämisestä", kiittelin Bradleytä Newa Road Ranchin pihassa ja mietin, että pyytäisin kyllä Tobya tai Steveä katsomaan mökkini läpi, sillä Bradleyta en enää kehtaisi vaivata. "Taisit säikähtää aika paljon", Bradley hymyili minulle vinosti ja miehen silmissä läikähti jotain, mitä en ollut aiemmin nähnyt. Pitikö mies minua huvittavana vai mistä oli kysymys? "Täytyy myöntää, että meinasin saada hertslaagin siihen paikkaan", myönsin rehellisesti. "Ja tulen varmasti saamaan vielä monta kertaa, sillä pelkkä ajatuskin kalkkarokäärmeistä tai myrkkyhämähäkeistä, puhumattakaan skorpioneista, saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää", totesin ja ilmeestäni varmasti paistoi kauaksi inho vaarallisia eläimiä kohtaan. "Älä siitä murehdi, kyllä minä ne siivoan pois", Bradley vastasi ritarillisesti ja taputti minua olkapäähän rohkaisevasti.
0 Comments
Olin saanut nimikkohevosekseni voikon nuoren tamman Doriksen. Bradleylla oli tapana antaa nimikkohevonen tai useampia jokaisen työntekijän vastuulle. Toki samalla liikutimme muitakin hevosia, mutta nimikkohevosen kanssa työskentelimme ehdottomasti eniten. Tobyn nimikkohevosina olivat pahapäinen quarterori Babar sekä nuori ruunivoikko quartertamma Rumba, jonka kanssa mies oli aloittanut työskentelyn vasta pari viikkoa takaperin.
Ensitutustumiseni Dorikseen oli käynyt jo ensimmäisinä päivinä, kun Jose ja Steve esittelivät minulle ranchin tiluksia ja sain ratsukseni Doriksen. Oikealta nimeltään Doris oli Sundrop Diamond ja se oli tallin oma kasvatti. Ajattelin heti sen olevan varsin mitäänsanomaton hevonen. Kaunis kuin mikä, olihan siinä puolet arabialaista täysiveristä, mutta hiljainen ja kuoreensa piiloutunut. Arka se ei ollut, vaan enemmänkin niin nöyrä, että se olisi varmasti hypännyt kielekkeeltäkin alas, jos joku olisi vain käskenyt. Näiden muutamien päivien aikana olin oppinut Doriksesta monta asiaa. Se ei halunnut jäädä yksin talliin tai tarhaan, mutta kilttinä hevosena se teki työtä käskettyä. Ulospäin tammasta näki kuitenkin kuinka huolestunut se oli, kun ei nähnyt kavereitaan. Olin huomannut, että Doris nautti pitkistä ja rauhallisista harjaustuokioista ja sen lempiherkku oli omenanpalat. Doriksessa oli paljon enemmän ulottuvuuksia, kuin mitä ensikosketus antoi ymmärtää ja odotin innoissani, mitä meidän yhteisestä tiestä tulisi. Ainakin Tobyn ja Babarin suhde oli uskomattoman tiivis, sillä mies oli tehnyt orin kanssa töitä sen syntymästä lähtien. Toivoin, että saisin kokea jotain samanlaista Doriksen kanssa. Tänään olimme päättäneet lähteä Tobyn kanssa katsomaan lähialueen maastoja. Säätiedotus oli luvannut sadetta ja viileää tuleville päiville, joten tämän päivän aurinkoinen sää oli hyödynnettävä. Rumba ja Doris seisoivat rauhallisina harjauspuomilla tallin edessä ja minä harjasin voikon tamman auringossa kimaltelevaa karvaa. Kaikki Newa Road Ranchin hevoset olivat hyvässä kunnossa ja tiesin niiden hoidon olevan erinomaista ranchilla. Bradley oli monessakin asiassa rento tilan omistaja, mutta hevosten hyvinvoinnista mies ei tinkinyt piiruakaan. Olin saanut Bradleylta lahjaksi tummanruskean stetsonin. Sen koristeena oli punottu nahkanauha ja se oli mielestäni hienoin stetsoni, jonka olin ikinä nähnyt. Painoin stetsonin ylpeästi päähäni ja nousin Doriksen satulaan vain huomatakseni, että olin unohtanut irroittaa Doriksen puomista. "Helpottaisi lähtemistä, jos hevonen olisi irti", tallista ulos kävelevä Bradley naurahti ja Rumban selässä istuva Toby nauraa hörötti minulle hyväntahtoisesti. Nolona istuin Doriksen satulassa, kun Bradley irrotti riimunnarun ja solmi sen Doriksen kaulalle taputtaen tammaa lempeästi. "Muistakaa sulkea portti, jos menette karjalaidunten kautta", Bradley muistutti ja nosti kätensä stetsonin lierille ja lähti kävelemään kohti punaista pickupiaan australianpaimenkoira Cookie uskollisesti perässään. Toby edellä lähdimme ratsastamaan ensin pihatietä pitkin, josta käännyimme kapealle kinttupolulle, joka kiemurteli Newa Canyonin suuntaan. Aurinko porotti selkääni kuumasti, vaikka lämpömittari oli näyttänyt vain +21 astetta lähtiessämme. Punainen hieno hiekka vaimensi hevosten askeleiden äänet ja muutaman pilven seassa liiteli kotka ylväänä. Eri vihreän sävyiset kaktukset kasvoivat polun molemmin puolin ja niiden joukossa näkyi kuivahtaneita kiemuraisia juurakoita ja kelopuita. Ratsastimme leveän korkeaseinäisen kanjonin läpi, jonka toiselta suulta aukeni vehreä laakso. Hämmästyin kuinka vehreää laaksossa oli, vaikka suurin osa kasveista olikin havupuita ja piikikkäitä pensaita. Laakson heinä kasvoi vihreänä, sillä kostea talvi oli ravinnut maaperää sateillaan. Keskellä laaksoa kimmelsi pieni järvi, josta erkaantui kaksi jokea. Laakson reunamilla kohosi punaisia kallioita siellä täällä ja niiden välistä näkyi lähtevän polkuja eri suuntiin. "Sateisena kautena kanjonin läpi ratsastaminen ei aina onnistu, sillä se saattaa joskus tulvia rankkasateiden jälkeen. Tänne pääsee kuitenkin niin montaa reittiä, ettei se haittaa", Toby kertoi ja seurasin ratsukkoa lähemmäs järveä, jonka pinta väreili kalojen käydessä syömässä pinnassa uivia vesihyönteisiä. "Tämä on melko suosittu patikointireitti, mutta hiljaisempana kautena Pohjois-Arizonan mustangilauma saattaa piipahtaa täällä juomassa. Yleensä ne kuitenkin pysyvät kauempana vuorilla, sillä ne välttävät ihmiskontaktia viimeiseen saakka. Virallisesti tämä laakso kuuluu Newa Road Ranchille, mutta Bradley on antanut luvan kansallispuiston kulkijoiden kulkea tätä kautta. Tuolta oikealta alkavat karjalaitumet ja laidunten porteilla on muistutuksia yksityisalueesta. Kerran joku patikoija kulki laidunten kautta ja laittoi portin huolimattomasti kiinni. Kaksisataa nautaa oli sitten karkuteillä pitkin kansallispuiston maita ja saimme paimentaa niitä koko päivän yhteen kasaan ja takaisin kotiin. Muutama sarvipää oli mennyt Goldminen saluunan eteen parveilemaan ja turistit olivat haltioissaan, koska luulivat niiden kuuluvan sinne. Aina siihen saakka, kunnes yksi nauta rupesi jahtaamaan siitä kuvia ottavaa turistia", Toby muisteli ja minä naurahdin mielikuvalle, vaikka tilanne oli varmasti ollut vaarallinen. Lähdimme laakson pohjoisreunasta lähtevälle polulle, joka nousi paikoin melko jyrkästi ylöspäin. Doris asteli tasaisen varmasti kivikkoisella polulla, vaikka olin huolissani pysymmekö pystyssä. Toby kehoitti luottamaan hevoseen ja antamaan sille pitkää ohjaa, jotta se sai valikoida parhaan mahdollisen reitin itse. Pääsimme kompuroimatta polun loppuun asti ja huomasin, että olimme nousseet pienen vuoren korkeimmalle kohdalle. Kielekkeeltä näkyi auringossa punertava Newa Canyon, jonka juurelta saatoin juuri ja juuri erottaa oman mökkini. Hevoset liikehtivät tarhoissaan ja joki kiemurteli tilusten läpi peilaten sinistä taivasta. Newa Canyonin takana aukeni Goldminen kylä ja takanamme kohosivat korkeammat huiput. "Tuon vuoren takaa on parhaat näkymät", Toby osoitti vastapäätä seisovaa punakallioista havupuiden ja pensaiden paikoin peittämää vuorta. "Etenkin hämärän aikaan siellä kannattaa käydä, sillä sen toisella puolella on Salt Riverin kaupungin valot. Auringonlaskun katselemiseen parhaat maisemat taitavat olla meidän Newa Canyonin huipulla", Toby selitti innoissaan ja miehen käsi viuhtoi niin nopeasti eri suuntiin, että olin ihan pyörällä päästäni. Korkealta maisemien katselu kuitenkin helpotti jäsentämään, missä mikäkin oli. Suuntavaistoni ei ollut paras mahdollinen, joten aluksi yksin maastoilemaan lähtiessä täytyisi kulkea tuttuja ja turvallisia reittejä. Ei huvittanut eksyä aavikon keskelle ja joutua kojoottien ahdistelemaksi tai astua kalkkarokäärmeen päälle. Toby kertoi kauemman häämöttävän El Santo -vuoren olevan paras paikka bongata mustangeja. Villihevoset liikkuivat Arizonassa suurella alueella laidunmaiden perässä, mutta El Santolla ne viihtyivät parhaiten. Sen suojaisissa laaksoissa ja kanjoneissa mustangit viettivät monet yönsä. Ranch oli mukana mustangien suojeluohjelmassa, joten tiesin pääseväni varmasti mukaan, kun mustangilauman kuntoa tarkastettaisiin. Tobyn mukaan sinne oli niin pitkä ratsastusmatka, että yleensä tapana oli yöpyä teltoissa tai ranchin omistamassa metsästysmökissä. Leirinuotiolla istuminen tähtitaivaan alla kuulosti niin houkuttelevalta, että katosin hetkeksi haaveilemaan villimustangeista ja taivasalla nukkumisesta aavikon ääniä kuunnellen. Haaveiluni keskeytti Tobyn huhuilu ja huomasin miehen kadonneen kalliopaaden taakse, josta johti reitti alas vuorelta. Maiskautin Dorikselle lähtömerkin ja lähdimme varovasti laskeutumaan polkua alas. Sylvia Aamu sarasti Arizonassa. Raotin silmiäni varovasti ja katselin ympärilleni. En ollut laittanut herätystä herättämään, joten vilkaisin yöpöydällä olevaan kelloon, jonka viisarit näyttivät vasta hieman yli kuusi aamulla. Vaikka nukkumaanmeno oli venähtänyt yöllä, en saanut enää unta. Nousin sängyn laidalle istumaan ja pujotin jalkani pehmeisiin aamutohveleihin. Kurkkasin makuuhuoneen ikkunasta ja näin taivaan jo punertavan vaaleanpunaisena.
Keitin itselleni teetä liedellä ja tassuttelin tohveleissani tutulle verannalle keinutuoliin. Maisema näytti erilaiselta aamuauringon kajossa. Josen auto oli jo ilmestynyt pihalle ja pian näin miehen taluttavan voikkoa oria tarhaan. Mies huomasi minut verannalla ja nosti stetsoniaan tervehdykseksi. Oloni tuntui hassulta - olin tullut tänne töihin ja tässä minä nautiskelin teetä, kun muut paiskivat hommia. Olimme eilen sopineet Bradleyn kanssa, että aamupalan jälkeen pääsisin seuraamaan tilan töitä ja erityisesti niitä, jotka tulisivat kuulumaan jatkossa työtehtäviini. ---- Aamusuihkun jälkeen letitin hiukseni peilin edessä ja vaihdoin ylleni farkut sekä lyhythihaisen ruudullisen kauluspaidan. Toivoin, ettei kukaan huomaisi, että lähes koko vaatevarastoni oli uusi. Olin halunnut ostaa käytännöllisiä ja ranchin elämään sopivia vaatteita, sillä cocktail-mekot, pillifarkut ja jumpsuitit olisivat antaneet minusta aivan vääränlaisen kuvan. Toki hevosihmisenä minulta löytyi ratsastusvarusteita aasta ööhön, mutta en edes kehdannut raahata mukanani blingitimanteilla koristeltua kypärää tai valkoisia ratsastushousuja. Kävelin pihan poikki Bradleyn talolle Estefanian loihtimalle aamupalalle, jonne ranchin henkilökunta oli kokoontunut kaikki saman pöydän äärelle. Paikallaolijat tervehtivät minua kohteliaasti ja istuin eilen tutustumani Josen ja vaaleahiuksisen, pisamaposkisen nuorehkon miehen väliin. "Mä oon Steve", pisamaposki ojensi kättänsä ja tartuin siihen. "Tervetuloo munkin puolesta. Tänne onkin kaivattu mimmienergiaa", mies naurahti ja kätteli minua tomerasti iskien silmää. Tajusin muiden tapaamieni työntekijöiden Estefaniaa lukuunottamatta olleen tähän asti miehiä, mikä ei sinänsä ollut ihmeellinen juttu. Karjanajo oli raskasta työtä ja entisaikojen tapaan lähes kaikki karjapaimenet olivat raavaita miehiä. Jose huomasi mietteliään ilmeeni ja liittyi keskusteluun. "Kyllä täällä naisenergiaakin on joskus edustettuna. Allison, Bradleyn sisko, kilpailee showluokissa ja omistaa muutaman hevosen tallissa", Jose selvensi ja huomasin Josen äänessä ikävän särähdyksen miehen sanoessa Allisonin nimen. En ehtinyt jäädä miettimään asiaa sen pidempään, kun etuovi kolahti ja tummahipiäinen pitkänhuiskea ja iloisen näköinen mies astui keittiöön stetsonipäinen Bradley vanavedessään. "Täällähän on uusia kasvoja", mies hymyili ilahtuneena ja astui kahdella harppauksella luokseni halaten tuttavallisesti. "Olet varmaan Sylvia. Bradley juuri kertoikin, että saavuit eilen ranchille pitkän ajomatkan takaa. Upea tuo etupihan akaasian juurella lepäävä El Caminosi! Vanteet ehkä vaihtaisin, mutta muuten oikein priiman näköinen auto. Me tullaan varmasti nopeasti tutuiksi, sillä olen ranchin toinen tallityöntekijä", Tobyksi esittäytynyt mies puhua pulputti. Sain juuri ja juuri sanottua väliin oman nimeni ja jotain kohteliasta muminaa. Tämän miehen kanssa työ ei varmaan kävisi kovin pitkästyttäväksi. Bradley käveli takaani ja taputti olkapäätäni rohkaisevasti istuen vapaalle tuolille. "Eiköhän ystävät tankata niin, että jaksetaan painaa töitä", Bradley totesi ja ryhtyi kauhomaan munakasta lautaselleen. ---- Kuljin koko päivän työntekijöiden vanavedessä ja yritin imeä itseeni kaiken mahdollisen tiedon. Toby esitteli minulle tallit hevosineen sekä arkirutiinit. Jose ja Steve veivät minut karjalaitumille ja kierrättivät minua pitkin valtavia tiluksia. Olin päästäni aivan pyörällä, kun illalla viimein sain jaettua viimeisetkin iltaruoat hevosille Tobyn kanssa. "Tuletko vielä illalliselle?" Toby kysyi rapsuttaen voikon Nu Golden Gunnerin otsaa nojaillen puiseen karsinan oveen. "Kiitos, mutta taidan lähteä käymään Goldminessa kaupassa ja sitten menen suihkun kautta lepäämään. Sano kiitokseni Bradleylle ja muille tästä päivästä", vastasin ja Toby nyökkäsi ymmärtäväisesti. "Olen puhunut sinut pyörryksiin. Se on paha tapani", mies virnisti ja pyysi sammuttamaan tallista valot ja lukitsemaan oven, kun lähtisin. Toby katosi pimeyteen ja minä jäin tallin käytävälle seisomaan. Katselin ympärilleni ja totesin käytävää pitkin avautuvan näkymän olevan varsin miellyttävä. Talli oli kodikas ja henki vanhaa villin lännen tunnelmaa, ollen kuitenkin tarpeeksi moderni kilparatsastukselle ja hevoskasvatukselle. Hevoset vaikuttivat rauhallisilta ja tyytyväisiltä. Heinien rouskutus ja hevosten liikehdintä kuului karsinoista käytävälle. Hengitin syvään hevosentuoksuista ilmaa ja rapsutin karsinan kaltereiden välistä kuikuilevaa valkopäistä quarterponitammaa. Lunttasin nimen messinkisestä nimikyltistä, sillä en kuollaksenikaan muistanut vielä kaikkien hevosten nimiä. "Penny", kuiskasin ja sipaisin tamman silkinpehmeää turpaa ja jatkoin: "eiköhän meistä tule kaikista vielä ihan hyvät kaverit." Sylvia Kaarroin vuoden 1968 keltaisella El Caminolla Goldminen ainoan huoltoaseman pihaan. Ulkona kuluneilla terassin penkeillä istui muutama paikallinen cowboy, jotka kääntyivät uteliaina katsomaan outoa autoa. Täällä peräkylillä ei varmasti usein käynyt outoja naamoja, sillä Goldmine ei ollut suurien valtateiden läheisyydessä ja alueen nähtävyyksiin pääsi paremmin muiden reittien kautta. Sammutin autoni ja nousin pihalle venytellen matkasta puutuneita jäseniäni. En tiedä mikä päähänpisto oli ollut lähteä ajamaan Kaliforniasta Arizonaan setäni vanhalla El Caminolla, joka oli paitsi matkan aikana ylikuumentunut kerran, mutta myös kuluttanut bensaa niin monta gallonaa, että olin jo seonnut laskuissa. Ehkä olin kuvitellut aidon amerikkalaisen roadtripin vaativan vanhan auton säilyttääkseen romantiikkansa. Kuinka väärässä olinkaan, sillä olisin antanut pienen omaisuuteni ilmastoidusta autosta. Määränpääni häämötti kuitenkin jo, joten tämä oli viimeinen tankkaus ennen Newa Road Ranchille saapumista.
Cowboyt nyökkäsivät minulle kohteliaasti, kun kävelin miesten ohitse huoltoaseman avonaisesta ovesta sisään. Liiketunnistin piti pienen kilahduksen saapumisen merkiksi ja kaksi elämää nähnyttä tuuletinta hurisivat tiskillä. Vaaleahiuksinen, lettipäinen nuori nainen tervehti minua kohteliaasti kassakoneen takaa. Radio soitti hieman säristen jotain vanhaa countrykappaletta ja aika tuntui pysähtyneen jonnekin 70-luvun tietämille. Valikoin kylmäkaapista sitruunalimonadin ja astelin kassalle maksamaan bensat ja juomapullon. "Oletko paikallisia?" kysyin lettipäiseltä naiselta, joka nyökkäsi hymyillen. "Olen matkalla Newa Road Ranchille. Osaisitko sanoa, onko tämä reitti ajokelpoinen? En aivan luota navigaattorin valitsemiin reitteihin täällä takamailla, sillä ajoin juuri 25 kilometriä tietä, joka vaikutti enemmänkin kitukasvuiselta erämaalta", naurahdin hermostuneesti. Lettipäinen nainen nauroi mukanani kohteliaasti ja oli juuri vastaamassa minulle, kun ovi kilahti toistamiseen ja tummahiuksinen, stetsonipäinen kolmissakymmenissä oleva mies astui sisälle kahvioon. "Päivää taloon, Jeanie", mies huikkasi reippaasti ja käveli varmoin askelin oluthyllylle bootsien kopistessa huoltoaseman salmiakkiruutuiseen lattiaan. "Tulitpa sopivasti, Bradley", Jeanieksi paljastunut myyjä tokaisi ja jatkoi: "Osaat ehkä kertoa hänelle paremmin ohjeet Newa Road Ranchille kuin minä, sikäli kun se on sinun tilasi." Jeanie viittoi minua kohden ja vaihdoin hermostuneena painoa toiselle jalalle. Mitä ilmeisemmin edessäni seisoi uusi työnantajani, sillä syyni Arizonaan matkustamiselle oli uusi työpaikka, jonka olin saanut Newa Road Ranchilta. Bradley käveli rennosti luokseni ja ojensi kättään minulle. Bradley McKinney oli pitkä, lähemmäs 190-senttinen, ja miehellä oli ruskettuneet kasvot ja laineikkaat tummat hiukset, jotka pilkistivät stetsonin alta. Cowboyn kasvoilla kareili parran lomasta vino hymy, jonka tulkitsin jotenkin leikkisäksi tai ehkä jopa ilkikuriseksi. Tartuin ojennettuun käteen reippaasti ja esittelin itseni Sylviaksi, ranchin uudeksi työntekijäksi. "Olin juuri menossa ranchille toivottamaan sinut tervetulleeksi, mutta mennään yhtä matkaa. Voit ajaa perässäni", Bradley jutusteli rennosti ja viittoi samean ikkunan taakse pysäköityyn punaiseen pickupiin. ---- Bradley ajoi edessäni vauhdikkaasti ja minulla oli täysi työ pysyä ikivanhalla El Caminollani miehen perässä läpi kitukasvuisten kuivien maisemien ja kanjonien. Siellä täällä näkyi asutusta kaktusten keskellä ja karjalaitumia silmänkantamattomiin. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, kun ajoimme kotkaveistoksin koristellusta puuportista Newa Road Ranchin pihaan ja parkkeerasin autoni akaasiapuun varjoon. Keltainen auto yskähti ikävästi sammuessaan ja kauhuissani toivoin, että se lähtisi vielä myöhemmin puun alta liikkeelle. Bradley hyppäsi pickupistaan pihalle ja otti takapenkiltä kaksi matkalaukkuani. "Näytän ensin sun asunnon ja mennään sitten tutustumaan paikkoihin", mies ilmoitti ja minä kipitin kiltisti cowboyn vanavedessä kohti Newa Canyonin kupeessa seisovaa viihtyisää mökkiä kohden. Vilkuilin kävellessäni tallipihaa uteliaana - tila vaikutti hyvinvoivalta, aitaukset olivat siistit ja hevoset hyvinvoivan näköisiä. Ainakin ensivaikutelma oli hyvä, mikä oli suuri helpotus, sillä olin ottanut suuren riskin hypätessäni tuntemattomaan countryelämään vakituisen ja turvallisen toimistotyön sijasta. Olin kyllästynyt San Franciscon hektisyyteen, siihen kalliiseen ja pintapuoliseen elämäntyyliin, joka ei ollut tuntunut omalta vuosiin. Lehti-ilmoitus vapaasta työpaikasta Arizonan takamailla oli osunut silmiini ja huomasin tarjouksen kummittelevan mielessäni päivittäin. Lopulta uskalsin soittaa työpaikasta, sillä ajattelin, ettei paikkaan olisi varmasti parempiakin hakijoita. Yllätyin kuullessani, että työkokemustani markkinoinnista ja liiketoiminnasta oli herättänyt tilan omistajan mielenkiinnon, sillä ylimääräisten käsiparien lisäksi ranch tarvitsi osaamista brändinsä kehittämiseen sekä asiakastoiminnan alkuun saattamiseen. Hienostorouvana tunnettu äitini ei ollut ilahtunut kuullessaan, että olin saanut työn satojen mailien päästä ja vielä vähemmän äitiäni miellytti työnkuva - hevosenlannan luomista, ratsastusta ja pölyisten hevosten puunaamista. Se ei totisesti ollut äitini mielestä hienon naisen paikka. Minä vähät välitin, sillä vuosien ratsastuskokemus oli saanut minut rakastumaan hevosiin, mutta San Franciscon ydinkeskustassa kiireisen arjen keskellä hevoset oli unohdettava ja keskityttävä trendikkäisiin harrastuksiin, kuten joogaan, pilatekseen ja cocktail-kutsuilla edustamiseen. Bradley avasi mökin oven ja astuin sisälle hämärään hirsimökkiin. Mökissä oli viileää, sillä Newa Canyonin ansiosta auringonvalo ei suoraan paistanut mökin ikkunoista sisään. Bradley käveli ohitseni ja kantoi matkalaukut peremmälle. Katselin uteliaana ympärilleni. Tämä oli uusi kotini, mietin ja huomasin kuplivan jännityksen rinnassani. Mökissä oli pieni eteinen, josta pääsi siistiin kylpyhuoneeseen ja vessaan. Eteisestä aukeni kotoisa olohuone, jossa oli takka ja oikealla keittiönurkkaus. Ikkunan edessä oli neljän hengen puinen ruokapöytä ja huoneen keskellä oli pehmeän ja kutsuvan näköinen nahkasohva. Nurkassa oli pieni tv, jalkalamppu ja lipasto, jonka päällä oli lankapuhelin ja muutamia kirjoja. Vasemmalla oli ovi makuuhuoneeseen, jonne mahtui juuri ja juuri kaksiovinen vaatekaappi, parisänky sekä yöpöytä. "Voi miten ihastuttava", totesin Bradleylle ja kävelin haltioituneena ympäri mökkiä. Kyllä täällä viihtyisi. "Hyvä, että miellyttää", Bradley naurahti ja nojasi rennosti ovenkarmiin. "Sulla on varmasti ollut rankka päivä. Näytän nopeasti tallin ja pihan läpi, mutta sen jälkeen saat levätä. Meillä on tuolla päätalossa illallinen klo 18, jonne olet enemmän kuin tervetullut. Tapaat samalla muut työntekijät", Bradley kertoi ja seurasi katseellaan, kun unohduin katselemaan mökistä aukenevaa maisemaa hevostarhoille. "Huhuu, maa kutsuu", mies virnisti ja minä käännyin miestä kohti. "Ai, joo, anteeksi. Mennään vaan! Vaihdan vain jotain kevyempää ylle. Tavataanko tallin edessä kymmenen minuutin päästä?" ehdotin, sillä vaikka oli maaliskuu, lämpö oli noussut jo +24 asteeseen. Se sopi miehelle, joka poistui kohteliaasti tallia kohden ja minä kaivoin laukustani farkkushortsit ja t-paidan, jotka kiskaisin päälleni nopeasti. Vilkaisin itseäni makuuhuoneen korkeasta peilistä. Peilistä takaisin katsoi väsyneen näköinen 26-vuotias nuori nainen, jonka kasvoista näkyi raskaan arjen tuoma uupumus, mutta kuitenkin pilkahdus lapsenomaista intoa, jonka uusi paikka ja työ olivat saaneet aikaan. Punertavanruskeat hiukset olivat pitkän matkan jäljiltä pörröiset ja sipaisin ne nopeasti nutturalle. Pitkien jalkojen iho oli talven jäljiltä kalpea, mutta muutaman viikon jälkeen Arizonan aurinko olisi varmasti tehnyt tehtävänsä. Nyökkäsin hyväksyvästi peilikuvalleni ja lähdin kohti tallia, jonka edustalla Bradley rapsutteli harmaankirjavaa australianpaimenkoiraa. ---- Illalla kävelin Bradleyn talolta alas kohti mökkiäni. Heinäsirkkojen siritys kuului heinikosta ja tähtitaivas tuikki niin kirkkaasti, että unohduin tuijottamaan sitä hetkeksi. Miten taivas voikin näyttää niin erilaiselta täällä kuin kotona? Illallinen ranchin henkilökunnan kanssa oli ollut onnekseni varsin onnistunut. Kaikki ottivat minut niin hyvin vastaan, vaikka olin kaupunkilainen ja kaikki muut pesunkestäviä arizonalaisia. Bradley oli huomaavainen isäntä ja Estefanian loihtimat ruoat olivat niin herkullisia, että vatsani oli vieläkin täynnä, vaikka jälkiruoat oli nautittu jo yli tunti sitten. Mielialani oli hilpeä - siihen toki saattoi vaikuttaa nautitut viinilasilliset, mutta luulen iloni kumpuavan pääasiassa siitä, että paikka tuntui niin kotoisalta ja viihtyisältä jo ensimmäisenä päivänä. Peruspessimistinen luonteeni kuitenkin nosti päätäni ja mietin, tulisinko ennen pitkää pitkästymään punaisen hiekan keskellä. Alkaisinko kaivata kaupungin valoja, ihmismassoja ja seurapiiritapahtumia? Mitähän äitikin sanoisi, jos tulisin takaisin häntä koipien välissä parin kuukauden jälkeen. Varmaan nauraisi päin naamaa ja toteaisi ärsyttävään tapaansa tietäneensä aina, ettei minulle riittäisi maalaiselämäksi countrykonsertti Landmark Theaterissa silloin tällöin. Sitä iloa en äidilleni soisi, joten parempi vain sopeutua elämään Newa Roadissa. Mökkiin päästyäni kävin suihkussa ja vaihdoin kevyen satiiniyöpuvun päälleni. Olimme sopineet, että saisin tämän viikon totutella Newa Road Ranchin elämään ja varsinaiset työt alkaisivat vasta ensi viikolla. Käärin sohvalla olevan ruudullisen viltin päälleni ja astuin pimeään iltaan verannalle. Istahdin puiseen keinutuoliin ja huokaisin syvään. Katsoin pilvien takana pilkahtelevaa kuunsirppiä ja kuuntelin, kun jossain kaukana kojoottilauma ulvoi ja haukahteli. Kauempana tallipihan ulkovalon alla näkyi liikettä ja siristelin silmiäni nähdäkseni, kuka tähän aikaan vielä liikkui pihalla. Tunnistin rennon askelluksen Bradleyksi ja vierellä kulkevan varjon Bradleyn koiraksi Cookieksi. Tallin ovi kävi ja ulos astui tallintyöntekijä Jose, joka jäi juttelemaan Bradleyn kanssa. Jose asui Goldminessa, joten mies käveli hetken päästä autolleen ja auto katosi pihatietä pitkin kohti Goldminea. Bradleyn hahmo hävisi jonnekin varjoihin ja suljin silmäni rentoutuneena. Muutaman minuutin päästä kuulin mökille vievältä polulta askeleet ja yritin tihrustaa pimeyteen, mutta en nähnyt mitään. Lopulta verannan ulkovalon valokeilaan ilmestyi Bradley ja häntää heiluttava Cookie. "Ajattelin tulla vielä katsomaan, että kaikki on hyvin", Bradley vilkaisi vilttiin kääriytynyttä kuontaloani ystävällisesti. Vetäisin viltin paljaiden jalkojeni suojaksi ja hymyilin miehelle. "Kiitos vain, kaikki on oikein hyvin. Uskomatonta miten kaunista täällä on", viitoin ylös taivaalle ja Bradley istahti viereeni toiseen keinutuoliin. Cookie katosi mökin taakse tutkimusmatkoilleen. Bradley oikaisi jalkansa ja keinui keinutuolilla rauhallisesti edestakaisin. Lankkulattia narisi keinutuolin alla ja Bradley alkoi vihellellä hiljaa etäisesti tuttua melodiaa, jonka olin kuullut aiemmin päivällä huoltoaseman radiosta. "Tämä tila on ollut suvullani pitkään. Olen viettänyt koko ikäni näissä maisemissa enkä 31 vuoteen ole vielä yhtenäkään päivänä toivonut asuvani muualla kuin tämän punaisen kanjonin kupeessa. Toivottavasti sinäkin löydät täältä paikkasi. Mitä tahansa pakenetkin vanhasta elämästäsi, Newa Road on hyvä piilopaikka", Bradley katsoi minuun ja minä katsoin miehen sinisiin silmiin. Mies vaikutti vilpittömältä ja se sai oloni mukavaksi. Ilmeisesti olin tehnyt hyvän ensivaikutelman ja pomoni ei halunnut palauttaa minua maitojunalla takaisin San Franciscoon. "Toivon samaa", hymähdin ja nostin katseeni tähtitaivaalle, jossa kaksi tähdenlentoa ohittivat toisensa jossain korkeuksissa. Sylvia |
Archive |